NAAPURITARINOITA KORONAN AIKAAN

 Osa 16.

Lähdin viikoksi Pariisiin. Osaksi lomailemaan, lukemaan kirjoja ja pöljäilemään turistina, osaksi pakoon Suomen sadekelejä ja yläkerran naapuri Patea.

Pariisi oli minulle tuttu kaupunki, olin vieraillut siellä ennenkin. Eiffel -tornit, kirkot ja kadut olivat jo aika tuttuja. Minä pidän Pariisista. Sen kaupunkikuvasta ja elämäntavasta. Sen viineistä ja ruuista. Välittömyydestä ja eurooppalaisuudesta. Siksi sinne palaan aina vaan uudelleen.

Lento kesti kaikkine krumeluureineen vain kolmisen tuntia, eli suunnilleen saman, jos olisi ajanut autolla Jyväskylään. Eurooppa on siis lähellä. Lentäen pitkäkin matka joutui. Jo lentokoneessa sain tunteen, että tämä matka tulisi olemaan hyvä juttu, lähinnä päälleni. Mukanani oli kolme kirjaa ja tarkoitus oli kuljeskella Pariisissa turistin lailla, pysähdellä puistoissa ja lueskella ja rentoutua. Näin teinkin. Tarkoitus oli myös käydä joka ilta syömässä, aina eri paikassa ja aina erilaista ruokaa ja juoda erilaisia viinejä. Näin teinkin.  Kaiken kruunasi Pariisin sää: joka päivä aurinko nousi aamulla, paistoi päivän noin kahdenkymmenenviiden asteen tienoilla ja painui aina illan tullen taivaanrantaan. Viikko kului nopeaan tahtiin. Unohdin työt ja kirjoittamiset ja mikä tärkeintä, unohdin hetkiseksi yläkerran naapurini Paten, joka oli piinannut minun sieluani koko kevään ja kesän.

Kaksi asiaa minua Pariisissa kiusasi. Ensinnäkin; siellä oli paljon laittomia siirtolaisia. Siis heidän määränsä oli valtavasti lisääntynyt. Joka kadunkulmassa oli joku kaupittelemassa jotain rihkamaa, tai katsastamassa mahdollisuuksia turistien rahavarojen ja kamojen viemiseen. Ikävä piirre. Toinen ikävä asia oli koronan vahva läsnäolo. Tai oikeammin kasvomaskien. Tautihan ei juuri riehunut, Pariisissakaan. Kasvomaski -pakko tuli julkisissa tiloissa voimaan juuri ollessani Pariisissa. Eli kaupoissa ja ravintoloissa piti pitää maskia. Minä en sitä tiennyt ja erehdyin eräänä aamuna, kun kielto tuli voimaan, menemään markettiin ilman maskia, ja sain sakot. 135 euroa! Olin varmaan ensimmäinen Ranskassa, joka sai moisesta sakot. No, en harmitellut asiaa, vaan maksoin sakon saman tien pois. 

Kun tulin kotiin, reissultani, yllätyin täysin, kun Pate tuli saman tien moikkaamaan. Oli varmaan kytännyt ikkunassa tuloani. Jouduin hetken aikaa keräilemään itseäni, kun ei oikein voinut olla varma, että millä mielellä se Pate oikein kulki. Hämmennykseni oli lähes täydellinen, kun ovensuussani seisoi reippaan oloinen mies, ihan normaalit housut jalassa ja jopa puhdas paita päällä. 

-"Olet tullut takaisin reissusta?" Pate aloitti.

-"No näin".

-"Kiipesitkö Eiffeliin?"

-"Mitä? En. Miksi mä niin olisin tehnyt?"

-"Kuhan laskin leikkiä. Kuule. Lähtisitkö sä mun kanssa mustikkametsään?"

Katselin Patea pyörein silmin ja yritin miettiä, että mistäköhän nyt tuulee? 

-"Mustikkametsään? Koska? Nytkö?"

-"Parin päivän päästä. Vaikka perjantaina. Käykö? Minä olen tässä raitistunut ja uusi elämä on alkanut..." Pate juhlisti.

-"Ei ole ihmeiden aika ohi", tokaisin.

Perjantaina sitten mentiin. Kävin Patea kotoa hakemassa. Kaikki oli taas eri lailla. Paten siisteys oli kadonnut ja se kaljapullo ilmestynyt taas kouraan. Ja jalassa ne iänikuisen, vinkuvat, vihreät verkkarit. Pate oli kännissä, heti aamusta, kuin tilhi. Raittius oli muisto vain.

-"Jaahas. Olet normalisoitunut. Kalja maistuu taas? Vieläkö on haluja metsään?" kysyin Patelta. 

-"No, totta munasha. Ihan niin kuin shanoin. Mennään hakemaan talven mushtikat talteen", Pate vastasi ja ryhtyi laittamaan saappaita jalkaansa. 

Niiden verkkareiden kanssa ne näyttivät todella omituisilta. Minua rupesi naurattamaan. Pate kuitenkin tsemppasi, nappasi ämpärin ja kerurin kainaloonsa, ja niin sitä lähdettiin  sateen märkiinnyttämään lähimetsään, katsomaan, että olisiko siellä mitään marjan tynkää? Näin heti, että nyt oli kyllä aika pientä marjaa tarjolla ja poimiskelinkin siinä ihan vaan näön vuoksi ja Paten seuraksi. Pate oli käynyt kirosanojen kanssa kyljellään jo kolmesti, ennen kuin sillä oli yhtä ainoata marjaa ämpärissään, ja oli kauttaaltaan märkä jo viiden minuutin könyämisen jälkeen. Hetki siinä kerettiin pusikoita penkoa, kun Pate lähti yhtäkkiä hurjasti kiljuen juoksemaan pitkin metsää. Ämpäri sillä lensi ensimmäisenä jorpakkoon, ja ne vähäisetkin mustikat, mitä oli kerennyt keräämään, takaisin mättäälle. Ihmettelin, että mikäköhän sille nyt tuli? Lähdin miehen perään.

Sain läheisellä hiekkatiellä Paten kiinni, jossa se seisoi polviinsa nojaten ja huohottaen, ja karmeasti kiroillen.

-"Mitä helvettiä sä vouhkaat?" kysyin ihmeissäni.

-"Siellä oli saatana metrinen kyy. Perkele, että mä säikähdin. Se luikerteli ihan mun ranteen vierestä".

-"Vai niin. Meinaatko hakea ämpäris?"

-"No, en helvetissä tonne enää mene. Saa jäädä sinne. Perkele, kaiken maailman mönkijöitä sitä onkin ihmisen eloa pilaamassa", Pate mouhosi.

Heinäkuun lopulla 2020 meitä piinasivat siis kyyt.

Tai siis Patea piinasi.

Minä olin seesteisempi. Olinhan juuri palannut lomalta.