Naapuritarinoita koronan aikaan

 Osa 12.

Kesä 2020 sujui oikein mukavasti, kaikista eteeni tulleista vastoinkäymisistä huolimatta. Tunsin, että ne olivat nyt kuitekin suurin piirtein jääneet taakseni ja oli aika elää, päinvastoin kuin hallintomme pääministeri toisti alvariinsa. Mökeillekään ei kuulemma ollut asiaa. Saati kokoontua enemmän kuin 50 hengen läsnäollessa. Vaikka kuinka sitä kauhuskenaariota pidettiin monen ihmisen suulla yllä, että korona tulee vielä ja tappaa, ettei se tässä vielä ollut, yritin pitää nämä tällaiset ajatukset pois lähettyviltäni ja mielestäni. En kokonaan siinä onnistunut. Yritin kyllä koko ajan.

Mutta kesällä 2020 korona -viruksen hilluminen tosiaan vähän hellitti ja tämän alkukesän kamalin kokemus, eli yläkerran naapurini Paten aiheuttama polkupyöräonnettomuuskaan ei kummitellut edes joka unessa. Mielen piti virkeänä ja aistit terävinä se tosiasia, että olimme Paten kanssa aika vahvassa sotatilassa, tekemiemme tekojen tähden. Koston kierteessä niin sanoakseni. Eikä se minun Paten auton osittainen tuhoaminen rälläkälläkään nyt kaikkein viisaimmasta päästä ollut (kts edelliset blogit!). Ihminen tekee kuolemanpelossa ja koston vihassaan monesti kamalia asioita. 

Mutta viikko  siinä meni, polkupyöräonnettomuuden ja rälläkkä -riehumisen jälkeen, ennen kuin Pate huomasi Mitsubishiaan kohdanneen onnettomuuden. Oli varmaan koko ajan niin kaljoissa, ja olikin, ettei tarvinnut autoa mihinkään. Mutta kun sen huomasi, tuli välittömästi minun ovelleni, minua asiasta syyttämään. Miten se sen heti tajusikin? Oikein heti aamusta tuli huutamaan. Minä kielsin kaiken. Olin kuin ilmeetön patsas ovensuussa seisoessani. Syyttelin pihan pahapäisiä ja jatkuvasti kiljuvia kakaroita.

-"Miten kehtaat epäillä ja jopa syyttää minua, kaiken sen jälkeen, mitä olemme täällä tänä kesänä kokeneet? Koronaa ja kamalaa epävarmuutta. Minä en kuule alennu tuolle tasolle, vaikka sinä alennutkin. Saanen muistuttaa sinua siitä minun Nishikiäni kohdanneesta onnettomuudesta. Sinä irrotit siitä jarrupalat! Ja aiheutit minulle kuolemanvaaran. Häpeisit...", valehtelin ja toin oman onnettomuuteni esille selityksenä niin, että tunsin selkeästi korvanlehtieni vähän lepattavan.

-"Se maksaa kuule tonnin, ne Mitsun uudet renkaat, jotka joku, ja epäilen suuresti sinua, on irrottanut ilmeisesti rälläkällä. Siellä se Mitsu kuule nyt makaa maha maassa, renkaat sivuilla, kuin mikäkin huora...tai lepakko..."Pate esitelmöi.

Minä pidin naamaa peruslukemilla.

-"Kuten sanoin jo äsken, älä minua syytä. Olen täysin syytön. Se on kuule nuo pihan jatkuvasti kiljuvat koltiaiset, jotka sen on tehneet. Ja eikös sulla ole Mitsussa ilkivaltavakuutus? Anna kuule ammattimiehet hoitaa autos kuntoon. Sitä varten ne on...", yritin. 

Heiluttelin käsiäni laajassa kaaressa ja yritin tyynnyttää riehuvaa naapuriani.

-"Tietysti annan. Enhän minä nyt sellaista pystyiskään korjaamaan...", Pata sanoi.

-"Lyödään kuule sovinnon kättä", jatkoin rempseästi ja ojentelin kättäni Paten suuntaan.

Pate katseli minua halveksuen, jos nyt voitte kuvitella lyhyenlännän ja punkeron miehen halveksunnan asteen, ja tepasteli edessäni kuin metso -lintu, tukka pörhöllään.

Jatkoin siitä huolimatta:

-"Mulla on kuule saunavuoro tänään, illalla kuudelta. Mennään saunaan, otetaan kipakat löylyt ja juodaan kaljat siinä, sovinnon merkiksi. Mitäs sanot?"

Pate katseli minua syrjäsilmin, kuin arvioiden, että mites tällaiseen kutsuun oikein pitäisi suhtautua, ei tarttunut käteeni, mutta suli sitten. Varmaan kalja oli se taikasana.

-"No, mikäs siinä sitten. Mennään saunaan. Illalla. Kuudelta? Tuonko omat kaljat?" Pate sanoi ja kätteli. 

Paten käsi oli märkä ja vetelä. Pyyhiskelin kättäni shortseihin ja mieleen tuli, että se on pestävä välittömästi, kun vain saan tämän välikohtauksen ensin selvitettyä.

-"Ei tarvi sun ostella nyt mitään kaljoja kuule. Minä tarjoan. Mutta pyyhe kannattaa kyllä tuoda", sanoin.

Pate nyökkäsi, kääntyi kannoillaan ja lähti yläkertaan. Hänen askeleessaan ei voinut havaita minkäänlaista horjuntaa, eikä epävarmuutta. Olin yllättynyt. Minä menin pesemään Paten hien saastuttamaa kättäni.

Päätin ennen saunaan menemistä lähteä pyörälenkille. Menin pyöräkellariin ja tarkistelin huolella ensin pyöräni kunnon, ettei kukaan vaan ollut taas mennyt hipelöimään vanhaa, harmaata Nishikiäni ja irrottamaan siitä osia. Sitten taputtelin sitä  taas kannustavasti satulalle, niin kuin aina ennen lenkille lähtöä, ja sitten mentiin. Nishiki vähän alkuun arasteli menoaan, pyöritteli renkaita kuin olisi vilkuillut ympärilleen, vaaroja nuuhkien. Se muisti vielä taannoisen tapahtuman, jarruttomuuden tunteen ja risteysten ja pusikoiden läpi ajamisen. Mutta kun päästiin leveämmille teille, se ikään kuin vapautui kahleistaan ja ikävistä muistoista. Olin kuulevinani hiljaista korskuntaakin, ja aivan selvästi pienet hienhelmet ilmestyivät keskipalkkiin. 

Ajettiin hyvän matkaa ja reippaalla nopeudella. Annoin Nishikille niin sanotusti vapaat renkaat mennä. Pian oltiin molemmat onnellisen hien peitossa ja käännyttiin sitten kotimatkalle. Paluumatka tultiin rauhallisemmin, ikään kuin loppu -verrytellen ja hikeä hilliten.

Ennen Nishikin talliin, tai siis pyöräkellariin, viemistä, ruiskuttelin sen kauttaaltaan vesisuihkuilla. Oikein näki, kuinka se nautti.

Saunan suuntaan lähdin tasan kuudelta, kainalossani pyyhe, pesuvehkeet, sixpäkki Korona -olutta, ja  ajatuksissa rutkasti avointa ja Paten kanssa keskustelulle altista mieltä. Pate oli jo saunalla. Kun avasin oven, edessäni seisoi 160 senttimetriä ja 110 kiloa alastonta suomalaista miestä. Oli pakko nielaista. Ja rykäistä. Mieleni rohkaisten astelin kuitenkin sisään.

Korona oli jättänyt meidän kurittamisen vähäksi aikaa.

Melkein kaikkien.

Oli saunomisen ja rauhanteon aika.