NAAPURITARINOITA KORONAN AIKAAN
Osa 8
Tein etätöitä kotona. Se oli myös monen muunkin kohtalona, tai siunauksena, koronakeväänä 2020. Minulle se oli aivan normaalia, muinakin aikoina. Kirjoittamiset tehdään aina yksin, etänä. Jotkut tosin jäivät etätöihin pelkästään laiskuuttaan ja omasta halusta, jotkut vain pakosta. Korona -virus ei antanut armoa, eikä hallitus, vaan teki meistä melkein kaikista etäilijöitä.
Koululaisia minun kävi sääliksi. Koulut nimittäin kanssa toimivat nyt näinä rajoitusten aikoina etänä.
Lapsuus ja nuoruus ovat sellaista aikaa, jolloin sosiaalinen elämä muokkaantuu uomiinsa, eikä sellainen tee lapsille hyvää, että joutuu olemaan eristyksissä. Paitsi sellaiselle, jonka tulevaisuuteen kuuluu vankilaelämä. Heillehän tämä tällainen on tietysti hyvää harjoittelua. Onneksi heitä kuitenkin on minimaalisesti.
Muutoinhan eristäytyminen ja rajoitukset ovat nuorille sieluille myrkkyä. Sanoinkin monelle, kenen kanssa asiasta puhuin, turvaväleillä tietty, että "tuo nuorten eristäminen tulee kantamaan parin vuoden kuluttua kamalaa hedelmää". En halunnut tosin olla oikeassa. Tätä kirjoittaessa, vuonna 2024, kun katselee nuorten oirehtimista huolissaan, saatoin ikävä kyllä ollakin. Tosin ei tämä ole niin mustavalkoista. Nuorten lasten tekemiin väkivallan -tekoihin liittyy muutakin, josta aikuisten välinpitämättömyys nuorten tulevaisuudesta ei ole vähäinen.
Onneksi kuitenkin koronatartunnat vähenivät, toukokuun puolivälissä, ja lapset ja nuoret pääsivät pariksi viikoksi kouluun, toistensa seuraan, ennen kesälomia. Sillä oli suuri merkitys, varsinkin mentaalisesti.
Toukokuun loppu oli muutenkin toivoa täynnä. Väläyteltiin museoiden, uimahallien ja ravintoloiden avaamisella. Olin iloinen asioiden saamasta käänteestä, mutta olin skeptinen, mitä korona -viruksen hiipumiseen tuli. Minusta se oli väliaikaista ja vain tyyntä myrskyn edellä. Olin vahvasti sitä mieltä, että kyllä tämäkin virus hommansa osasi ja kävisi taatusti kaikki ihmiset läpi, tavalla tai toisella. Ei siitä suojautuminen, siis kuoleman siirtäminen (tosin vain vanhuksilla, kuolleisuuden mediaani -ikä kun oli edelleen 86-88 vuotta) ollut mahdollista kuin rokotteiden avulla. Aivan samalla tavalla kuin influenssa -viruksenkin kohdalla. Tosin ne olivat vasta ajatuksen asteella, kehitteillä. En uskonut itselläni, tai muillakaan hyväkuntoisilla, olevan kuoleman -hätää. Nuoria tämä virus ei kurittanut fyysisesti ollenkaan, mutta tuntui, että he olivat kuitenkin tässä niitä suurimpia kärsijöitä, noin tulevaisuuttakin ajatellen.
Yläkerran naapurini Pate, ei paljon näitä asioita pähkäillyt. Ainakin siltä tuntui. Hänellä oli ihan omat leffat menossa. Hullut leffat. Ja Popeda soi. En tosin voinut olla hämmästelemättä Paten energia -tasoja. Miten mies jaksoikin suorittaa niin paljon kaikenlaista hullua ja olla koko ajan kännissä? Tosin, en uskonut Paten elämän olevan pitkäaikaista sorttia. Mitään vanhuutta hänen oli noilla elämäntavoilla turha odottaa.
Eräänä yönä tämä Popedaa aivan liikaa ja aivan liian lujalla soittava Hollolalainen ex-hitsaaja oli nimittäin täysin villiintynyt. Ilmeisesti muutaman viikon kalja ja viina-putki oli sekoittanut hänen päänsä aivan totaalisesti. Meteli yläkerrassa oli infernaalinen. Pamahduksia ja huutamista, sen Popedan soimisen lisäksi. Oli pakko lähteä miestä rauhoittelemaan.
Osuimme alakerran naapurini Chenin kanssa samaan aikaan sinne porraskäytävään. Hänkin oli tullut hämmästelemään yläkerran pauketta ja riehumista. Kuulosti nimittäin siltä, kuin Pate olisi harjoitellut seiväshyppyä asunnossaan, ilman patjoja, ja mielestään onnistuessaan suorituksessaan, rääkyi kuin mielipuolinen.
Minä soitin Paten ovikelloa, Chen kyyhötti olkapääni takana, lätkäveskari -naamarissaan (kts osa 3!). Oven avautuessa vain hiukan, revin sen auki, niin että ovi paukkui portaikon kaiteisiin. Olin hirmuistuksissani. Eli siis vihainen ja ärtynyt. Ärtymystäni lisäsi Paten huoneistosta kaikuva Popedan biisi "Pitkä, kuuma kesä", joka soi joka päivä, ja moneen kertaan.
-"Mitä vittua sä hommailet täällä? Onko sulla jotkut X-gamesit menossa? Ylä ja alakertaan kuuluu hirveä pauke ja huuto. Ja pistä toi saatanan Popeda pienemmälle, tai mä heitän sen sun magnetofonisi ikkunasta pihalle", hirmuilin.
Pate katseli minua kiiluvin silmin, huohottaen, ilman paitaa, vain pitkät, nyloniset kalsarit jalassaan. Sulin hieman, koska kyllähän näky oli huvittava. Rupesin nauramaan.
-"Mä mitään hommaile...", Pate sanoi, pienoista uhmaa äänessään.
-"Kyllä hommailet. Sulla on saatana seiväs kädessä, mistä sä sellaisen saatana olet hommannutkin, ja sun naama on hikinen ja punainen ja sulla on urheiluvermeet päällä", vastasin ja näytin sormella Paten seivästä ja kukallisia, pitkiä kalsareita. Rupesin taas nauramaan.
-"Ei jumalauta sun kanssas...", jatkoin. Ja nauroin.
-"Miksi te kiusaatte minua keskellä päivää? Saan soittaa musiikkia, jos niin haluan. Ja mun urheiluharrastukset sulle kuulu mitenkään...".
-"Nyt on saatana keskiyö. Nyt pistät sen seipääsi kaappiin, pistät Popedan pienemmälle, ja menet jumalauta nukkumaan. Kuulekko?", sanoin.
Huomasin Paten uhman lisääntyvän, joten lopetin nauramisen, riuhdoin häneltä sen bambuseipään kädestä ja heitin portaikkoon, karmealla kolinalla. Paten ilme muuttui, pelokkaammaksi. Onneksi. En tiedä, mitä seuraavaksi olisin tehnyt.
-"Onko nyt yö? Perkele sentään...", Pate vastasi, pyyteli anteeksi ja veti ovensa kiinni. Minä en tiennyt, miten suhtautua. Paten hulluus huvitti, mutta myös närästytti.
Chen oli koko toimituksen ajan kyyristellyt takanani. Nyt hän alkoi nyyhkyttämään.
-"No mitä sinä nyt itket siinä?" kysyin.
-"Minä olen vain niin julmetun väsynyt", Chen vastasi.
-"Voi vittu teidän kanssanne. Tämä talo on kuin eläintarha. Koko ajan on saatana oltava teitä paimentamassa".
Huokailin, naurahtelin ja pyörittelin päätäni.
Korona kuritti meitä kaikkia.
Ihan kaikkia.
Kommentit
Lähetä kommentti