NAAPURITARINOITA KORONAN AIKAAN
Osa 11.
Kesäkuun 7. päivä, 2020, oli sunnuntai ja heti aamusta sellainen tunnelma, että päivästä tulisi kaunis, lämmin ja hyväntahtoinen. Kävin parvekkeella asian varmistamassa heti herättyäni. Tiirailin taivaalle, joka kuulsi syvän sinisenä, mutta jossa oli jo vaaleamman sinisen sävyjä, siellä, mistä aurinko oli päättänyt tänä aamuna kierähtää päivää valaisemaan. Pilviä oli vain muutama ja nekin vain haituvia, sävyisiä riekaleita, tuuheammista poutapilvistä.
Joka puolella oli hiljaista, mitä nyt muutama keväisestä parinmuodostuksesta myöhästynyttä talitiaista tytytteli lähikoivun oksilla. Taloyhtiömme suorastaan humisi hiljaisuutta. Ei edes yläkerran naapuri Pate ollut hereillä, vaikka eilen illalla oli taas Popeda soinut ja "Pitkä, kuuma kesä" oli koko ajan. Koin näin aamutuimaan jonkinlaisen euforian, aamukahvia juodessa ja sämpylää syödessä. Tällaista sen asuminen ja elämisen pitäisi olla, eikä sellaista jokapäiväistä hulluutta ja huutoa. Tosin...takaraivooni hiipi pahaenteinen pilvi, että ei tämä kauaa kyllä kestä. Mutta en antanut sen pilata hyvää tunnelmaa, vaan siirsin sen hymynkare huulilla syrjään ajatuksistani.
Suunnittelin päivää. Nyt oli reippailun ja auringonoton päivä. Päätin lähteä pyöräretkelle. Siis fillaroida rantsulle, makoilla siellä hiekalla pari tuntia, ja fillaroida sitten takaisin. Valitsin Matinkylän rannan, joka oli noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Pakkasin reppuun Jari Tervon kirjan Tuulikaappimaa, pari sämpylää ja rusinoita evääksi, pyyhkeen ja simmarit. Ja ei kun menoksi.
Hain pyöräni, vanhan, mutta kovakuntoisen, harmaan Nishikini, tarkistin kumien kovuuden, laitoin juomapullon telineeseen ja taputtelin vielä sitä satulalle, kannustukseksi.
Lähdin laskettelemaan pitkään alamäkeen, asettelin reppua paremmin selkään ja kun risteys lähestyi, rupesin jarruttelemaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jarrukahvat löivät tyhjää. Minulla meni sähköiskun kaltaiset kylmät väreet selässäni, kun näin risteyksen lähestyvän, eikä 40 km/h vauhti hiljentynyt yhtään. Kerkesin sen viiden sekunnin ajan, mitä tajuamisesta oli risteykseen tulemiseen, heittämään rukouksen yläkertaan, niiden haituvaisten pilvien päällä istuvalle ukolle, että risteyksessä ei mitään rekkaa suurempaa tulisi vastaan. Olin kuitenkin lähes varma kuolemisestani.
Minulla kävi tuuri. Onneksi oli näin aikainen aamu, eikä autoja ollut onneksi juurikaan liikenteessä. Selvisin risteyksen ohi ilman kolaria, mutta haasteita riitti vielä. Nyt piti saada pyörä pysähtymään mahdollisimman nopeasti ja ettei edessä ollut kuusikko koituisi kohtalokseni. Sain sen verran sarvista väännettyä, että kuusikko ohitettiin ja edessä oli vain nurmikkoa ja nokkospuskaa. Tiputin itseni satulasta tangolle ja löin jalat maahan. Sain kuin sainkin matkamme päättymään. Sen voin sanoa, että tämän alkukesän nokkoset ovat kyllä ihan helvetin äkäisiä, kun ne osuvat paljaisiin reisiin.
Hetken huohotettuani, polviin nojaten, ja "voi hyvä luojaa" manaillen, ryhdyin tarkistamaan Nishikin kuntoa. Pyörä oli ihan kunnossa, mitä nyt sekin hieman säikähti. Mutta siitä puuttui osia. Joku helvetin huligaani oli poistanut kaikki jarrupalat. Mielessä risteili monenlaisia ajatuksia, eikä väkivaltainen kosto ollut niistä jyrkimpiä. Mietin jarrupalojen poistajaa. Että kuka on voinut olla niin sekavan itsetuhoinen, että sabotoisi minun pyörääni? No, tietysti, kukapas muu. Pate! Perkeleen yläkerran Pate! Päätin siinä hetkessä, että vähällä ei Pate tule selviämään. Kostoni tulisi olemaan kauhea.
Talutin Nishikin takaisin tallinsa ja menin välittömästi Patea herättämään. Yritin tasoittaa kiukkuani, koska muuten olisin ollut valmis vaikka välittömään miessurmaan. Hengittelin ulkona ilmaa nenän kautta keuhkoihini ja sitä kautta myös aivoihini, ja kun olin mielestäni riittävästi tyyntynyt, tein vielä rappuni edessä 20 punnerrusta, riuhtoen, varmistaakseni tyyneyteni.
Pate tuli avaamaan ovea täysin alastomana. Edessäni seisoi siis keskivartalolihava, krapulainen, suomalainen mies, tukka pörhöllään ja silmät tapillaan. Ja munasillaan. Menin hämilleni. Kyllä näky sen verran kamala oli. Otin vaistomaisesti pari taka-askelta. Kröhäisin.
-"Huomenta".
Pate mulkoili minua viiruisilla silmillään.
-"Mitä vittua? Paljon kello on?" hän kysyi.
-"Se on yhdeksän. Pue nyt helvetissä jotain päälles. Äläkä raavi saatana sitä mahaas! Hyi helvetti...".
-"Mitä sä meuhkoot täällä mun ovella näin aikaisin aamulla?"
-"Yritin lähteä rantsulle. Pyörällä. Mutta siinä ei ole jarrupaloja. Joku on poistanut ne. Sinä! Meinasin saatana kuolla!", mesosin ja tunsin kuinka kiukku nousi syvältä selkärangasta.
Otin askeleen jo eteen ja meinasin tempaista, mutta sain kuin sainkin imettyä tunteen takaisin.
-"Minä ole mitään sellaista..."Pate yritti ja sai oven riuhtaistua nenäni edestä kiinni.
Hakkasin Paten ovea muutaman kerran kämmenselälläni. Taisin myös huutaa. En ole varma. Voi olla, että pikkuisen pimahdin.
Lähdin kiihkein askelin ensin kotiin ja sitten parkkipaikoille. Tiesin Paten auton. Likaisen vihreän Mitsubishin. Tein pit-stopin Paten autolle. Rälläkkä huusi kimeästi Kivenlahtelaisessa aamussa. Seuraavan kerran Pate starttailee Mitsuaan ilman renkaita. Koko hommaan meni vain vajaat viisi minuuttia, kun ei käyttänyt aikaa tunkin olemassaolon miettimiseen.
Veikkaan, että Pate harkitsee seuraavan kerran useampaan kertaan, ennen kuin lähtee minun Nishikini jarrupaloja roplaamaan.
Päivästä ei todellakaan tullut kaunis eikä varsinkaan hyväntahtoinen. Lämmin kyllä.
Lähdin siltä istumalta, rälläkkä kainalossani, ostamaan lähikaupasta kassillisen lonkeroa.
Korona-aika kuritti meitä kaikkia.
Jopa minua.
Kommentit
Lähetä kommentti