NAAPURITARINOITA KORONAN AIKAAN osa 4.

 Osa 4

Yläkertaan muutti yöllä uusi asukas. Noin nelikymppinen, lyhyenläntä mies, kahden muovikassin kanssa. 

Näin hänet ikkunasta, kun olin herännyt uniltani. En herännyt miehen kolisteluihin, vaikka hän aikamoista meteliä pitikin muuttaessaan, kassien kolhiessa kaiteita. Heräsin kusihätään ja outoon uneen. 

Kävin ensin virtsalla ja parvekkeelta katselin yläkerran asukin taksilla muuttamista, ja mietin outoa untani, ja että mitähän se tarkoitti näin valveillaoloaikaan. 

Unessa olin Lahden suurmäen mäkihyppytornissa, korvissa vihelsi vimmainen tuuli, kaulahuivini lepatti viimassa (olin jostain syystä sonnustautunut 1930-luvun mäkihyppääjien verkkareihin, pipoon, lapasiin ja pitkään, mustavalkoiseen kaulahuiviin, värejähän ei silloin vielä ollut) ja katselin hyppytasanteelta alas mäkimonttuun. Silmäni valuivat kyyneleitä, koska olin unohtanut mäkihyppääjän -lasit reppuuni, ja reppu oli pukuhuoneessa. Taisin itkeä myös, koska minua pelotti aivan saatanakseen. 

Vuoroni tullessa, en meinannut millään uskaltaa lähteä liukuun ja kaksi toimitsijaa sai minut vain väkivaltaa käyttämällä työnnettyä ränniin (toinen jopa puremalla yritti irrottaa käsiäni kaiteesta, jota puristin kynsin hampain). Otin laskuasennon, vaikka kädessäni ollut puremajälki kirvelikin. Ei minulla ollut muutakaan mahdollisuutta, jos mieli pysyä hengissä. 

Liuin latua alas ja siinä liukuessani toivoin, ettei kaulahuivini vain jäisi suksen alle, koska siihen loppuisi liuku ja kohtalonani olisi tornin puolivälistä maahan tippuminen, ja varma kuolema, ja toisaalta toivoin, että jos pääsisin hyppyrille asti, että ponnistukseni riittäisi viemään minut ainakin kummun yli. Olisi noloa tippua siihen kummulle ja suorittaa noin kahdenkymmenen metrin loikka, Lahden suurmäestä, jossa K-pistekin oli varmaan sata metriä. Tai en tiedä, mitä se tuolloin 1930-luvulla oli. Ei ehkä kuitenkaan sataa metriä. 

Pääsin hyppyrille ja yritin ponnistaa huullokselta oikea-aikaisesti. Tunsin, että onnistuin. Hienosti lähti hyppy. Yritin vääntää itselleni V-asentoa, mutta tajusin siinä samassa, että eihän sellaista ollut vielä keksitty 1930-luvulla, joten pidin sukset kiinni toisissaan, nojauduin eteenpäin, kädet suoraan edessä ja huidoin niillä kuin kotka siivillään. Hyvin lensi. Kuulin yleisön hurraamisen ja mylvinnän. Tajusin meneväni reilusti yli K-pisteen ja jotta en lentäisi ihan katsomoon saakka, ryhdyin vetämään hyppyä alas. Minä mitään telemarkkia siinä kerennyt enää tekemään, vaan laskeuduin tasajalkaa, melkein tasaiselle, ja kuin pöllö hiiren päälle. Minkäänlaista huojuntaa en kyllä havainnut. 

Rupesin jarruttamaan. Yleisö mylvi. Serpentiiniä lensi. En tiedä miksi, kun ei ollut vappukaan. Ihmettelin pipon katoamista, mutta se oli varmaan suorituksen aikana lentänyt taivaan tuuliin. Sain vauhtini pysäytettyä ja jäin nojailemaan mainostauluihin, maailmanmiehen elkein. Hyppyni pituudeksi ilmoitettiin 118 metriä ja olin kuulemma selostajan mukaan ylittänyt entisen maailmanennätyksen reilusti. Tekniset ja taiteelliset pisteet olivat täydet. Näin kaikki 5.0 mustavalkoiset läpyskät tuomareiden käsissä. Tuulettelin. Näin itseni lehtien etusivulla.

Siihen heräsin. Mietin uneni tarkoitusta. Taisi alitajuntani lähettää minulle adrenaalia tuleviin päiviin. Tai mistä näitä tiesi. Tohtori Freud, jos olisi vielä hengissä, varmaan mielellään penkoisi aivojani ja miettisi tämän kummallisen uneni tarkoitusta. 

Aamulla sängystä ylös noustessani muistin uneni ja muistin myös yöllä yläkertaan muuttaneen hiipparin. Päätin käydä jossain vaiheessa tänään, toivottamassa hänen tervetulleeksi taloyhtiöön. Se oli kohtelias tapa. Hänelle piti myös mennä kertomaan taloyhtiömme säännöistä, mitä kovaäänisen musiikin soittamiseen tuli yöaikaan. Hän nimittäin kuunteli koko yön tamperelais- yhtye Popedaa. Vasta aamu viideltä soitto lakkasi. Ja jotta tämä ei jäisi uuden asukkimme tavaksi, piti hänelle käydä kertomassa, että kuka loppupeleissä asioista tässä talossa määräsi. Siis minä.

Päivän askareisiini sisällytin myös alakerran naapuri Chenin tapaamisen. Viime kertainen naamari ja miekka -episodi oli vielä kostamatta. Toisaalta olin myös Chenistä huolissani. Olen nähnyt hänet useasti, viime aikoina, istuskelemassa ikkunallaan, yllään se sama virttynyt villapaita, tuijottelemassa ja näyttelemässä käsimerkkejä ohi kulkeville ihmisille. Asialle oli tehtävä jotain.

Mutta siitä ensi kerralla.

Korona kuritti meitä kaikkia.

Joitain tosin enemmän, kuin toisia.